lauantai 3. elokuuta 2013

Kulttuurishokista ja koti-ikävästä

Jotkut ovat sanoneet, etteivät ole Englantiin tultuaan kokeneet minkäänlaista kulttuurishokkia. Minä koin. Se nyt ei ollut mikään yllätys, sillä sama tapahtui pienemmässä mittakaavassa jo silloin, kun muutin opiskelukaupunkiin.

”Kulttuurishokki” kuulostaa siltä, että henkilö x pakkaa kamansa, lähtee tynnyristään, menee sademetsään ja kuvittelee, että siellä on kaikki justiinsa niin kuin kotona. Ja sitten järkytytään, kun ei olekaan. Ei sen tarvitse näin radikaalia olla.

Kulttuurishokissa voidaan ajatella olevan neljä vaihetta. Aluksi matkailija tuntee innostuneisuutta. Jep, minustakin talot olivat hirveän söpöjä ja aksentilla puhuvat ihmiset aivan rutistettavia. Kaikki eroavaisuudet Suomen kanssa olivat hilpeitä ja hurmaavia. Teki mieli hihkua ja osoitella uusia, jänniä juttuja. Tätä kesti ehkä pari, kolme viikkoa, voimakkaimmillaan kaikki oli tietysti ensimmäisinä päivinä.

Seuraavaksi iskee ahdistus. Enää ei olla vain ulkopuolisia turisteja, ei tarkkailijoita. Olo on vieras ja pienet asiat alkavat ärsyttää. Väsyttää ja masentaa. Mitään ei jaksa, kiinnosta tai huvita tehdä. Eroja maiden välillä ei enää tehdä huvittuneina, vaan kaihoten. Suomessa olisi tilaa ja tehokkuutta ja moni asia paremmin…

Ärsytys ei jatku loputtomiin, vaan vähitellen uuteen kulttuuriin ja toimintatapoihin sopeudutaan. Olo muuttuu kotoisammaksi ja ympäristöstä alkaa aidosti tykätä. Mauno Matkalainen ei enää ole irrallinen, hän on ”yksi heistä”. Meikä on menossa tässä kohdassa. Juuri kun asiat alkaisivat sujua, on lähdettävä pois.

Viimeinen vaihe on paluushokki omassa maassa. Tuttu ympäristö nähdään uusin silmin, eikä näkemästään kauhukseen ehkä pidäkään.

Olen muuten miettinyt, onko verbeillä ”sopeutua” ja ”mukautua” merkityseroa. ”Tauno mukautui uuteen kulttuuriin hyvin (hoksasi yhteisön pelisäännöt, ymmärsi mitä häneltä odotettiin, toimi ulkoisesti niin kuin pitikin), mutta ei koskaan täysin sopeutunut (uudet asiat eivät menneet selkärankaan, ei alkanut nauttia olostaan)”. Mitä mieltä olette? Synonyymeja vai ei?


Kulttuurishokin kakkosvaiheessa – ärsytysvaiheessa – on tavallista potea myös koti-ikävää. Au pair –piireissä kukaan ei ääneen tunnusta kärsivänsä siitä. Ei kukaan halua nyhverö olla, kaikki ovat ”having a good time”. Luullaan ehkä, että kotikipeä ei viihdy ja että hän haluaa hypätä maitojunaan.

Vasta kun arki alkaa oikeasti tympäistä, on tunnustusten aika. On huojentavaa saada purkaa tuntojaan kollegoille, jotka painivat juuri samanlaisten ongelmien kanssa.

Koti-ikävä harvoin on konkreettisen paikan kaipuuta. Minä olen ikävöinyt ihmisiä, harrastuksia, rutiineja – siis tuttuutta ja suuntaa. Niitä ystäviä ja perheenjäseniä, jotka tuntevat minut niin hyvin, koko tarinan. Eikä ikävä tietenkään ole vaivannut jatkuvasti. Se on tuntunut silloin, kun Suomessa rakkaat ovat kokoontuneet enkä ole ollut mukana. Tai kun olen kokenut jotain hauskaa ja ajatellut, että joku tietty ihminen olisi pitänyt siitä myös, mutta en voi jakaa sitä hänen kanssaan. Jopa silloin, kun täällä oli kylmä ja Suomessa helle, tai kun astuu ravintolaan ja tarjoilija sanoo table for one?

Yhteydenotot Suomesta ovat auttaneet. On suurenmoista tietää, että on tervetullut ja rakastettu jossain. Aina on paikka, johon voi palata. Silloinhan ikäväkin muuttuu positiiviseksi tunteeksi ja muistuttaa siitä, mikä kaikki on tärkeää. Siispä kiitos teille.

Tarinan opetus? Kertaakaan en ole katunut, että tulin Englantiin, ja uudet suunnitelmat polttelevat jo. Mutta ei itseään kovettaa tarvitse. Nauttikaa seikkailusta ja siitä, että on jotain mitä ikävöidä. Lopuksi imelä laulu, joka ilmaisee asiat aika hyvin. x


Another summer day
Has come and gone away
In Paris and Rome
But I wanna go home

May be surrounded by
A million people I
Still feel all alone
I just wanna go home
Oh I miss you, you know

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerro!