Viimeiseen viikkoon

Eilen J kyläili kaverillaan ja minulle tarjoutui yllättäen paljon vapaa-aikaa. Niinpä lyhensin listaa asioista, jotka täytyy vielä tehdä ennen kotiinpaluuta.

Viime viikolla kävin juoksemassa arkeologian ja antropologian museon läpi. Se olisi ollut kiinnostava, ihan totta, mutta en vain jaksanut keskittyä. Eilen yritin uudestaan klassisen arkeologian museossa. Tällä kertaa sujui jo vähän paremmin. Museoiden kannattaisi tarjota kävijöille henkilökohtaisi oppaita. Ainakin minä mieluummin kuuntelisin kuin lukisin tietoplakaatteja. 

Eilen ostin myös lipun Shakespeare-festivaalien Kesäyön unelmaan ja tein pienen collegekierroksen. Kävin ulkopuolelta katsomassa Selwyn Collegea (alumni Hugh Laurie) ja Queens' Collegea (Stephen Fry).

Viimein oli vuorossa myös Cambridgen must do eli punting. A punt muistuttaa Venetsiasta tuttua gondolia. Soutaja iskee pitkän seipään joen pohjaan ja työntää venettä eteenpäin. Cambsissa puntin voi vuokrata ja taiteilla sillä itse tai mennä valmiille kierrokselle. Jälkimmäisessä tapauksessa kuski kertoo joen varrella olevista collegeista ja silloista. 

Sää oli välillä sateinen, mutta muuten nautin 45 minuutin punttauskierroksesta. Sain veneseuralaisikseni aika paljon kiinalaisia, joita eivät kuski-Tomin tarinat kiinnostaneet. Sen sijaan he keskittyivät ruokkimaan hanhia. Harvoin olen pelännyt lintuja niin paljon kuin eilen, kun koko joen hanhiyhdyskunta seurasi venhoamme. Osa soutajan puheesta jäi kuulematta, kun kiina soljui korvanjuuressa. Oli hassu tunne, kun kuskilta kysyttiin asioita, joihin minäkin olisin osannut vastata. Enää ei siis ollut kovin turistiolo. Opin sentään uuttakin. Eräässä opiskelija-asuntolassa on muun muassa erilaiset kahvat kuhunkin oveen. Tämän pitäisi helpottaa kotiinlöytämistä, kun asukkaat palailevat yön seikkailuilta.

Museum of Classical Archaeology

Selwyn College

King's College

Joskus käy näin

 Lauantaina kävin Lontoossa, joten tässä vähän kuvia sieltäkin. Mennessä ostin opaskirjan karttoineen, heh...kannatti sekin jättää näin loppusuoralle. Helpotti elämää.

Aikaisemmin olen liikkunut pitkälti metrolla, mutta nyt kävelin paljon. Aikaa kului enemmän, mutta paikkoja näki eri tavalla. Kävin Camden Marketissa, Hyde Parkissa ja Tower Bridgellä. Päivän päätteeksi koeajoin lontoolaisen puhelinkopin. Hyvin linjat toimivat ja terkut menivät Suomeen.

Paita myynnissä Camden Marketissa

Tower of Londonin kylkeä

"Arvaa mistä mä soitan"

Osa suunnitelmista jää toteuttamatta, esimerkiksi Madame Tussauds ja teatterikokemus Lontoossa. No, joskus toisella kerralla sitten.

Minulla olisi vielä ainakin kolme postausaihetta, jotka haluaisin iskeä tänne ennen reissun päättymistä. Tahti saattaa siis kiihtyä, olkaa varuillanne.

Ps. Parhaat lastenleffat näiden kuukausien ajalta ovat Hotel Transylvania, Despicable Me 1 & 2, Rio (jossa oli kyllä aika outo paritusfiilis) ja The Croods. Elämäkin on aika usein kuin näiden leffojen kuvauksesta: mild action, mild scary scenes and rude humour.

Gettin hot

Tervehdys kaikille nuorukaisille. Istuttiin sunnuntaina Johannan kanssa bussipysäkillä, kun ohitsemme vaappui vanhempi daami kävelykepin kanssa. 

Meri: Mä haluaisin kävelykepin.

Johanna: Kävelykepin? Sulla on kyllä maailman omituisimmat halut. Kuuntelisit nyt vähän ittees.

Meri: En mä sitä käyttäis. Se ois vaan mulla eteisessä. Mä haluaisin myös piipun, mutta en mä sitäkään polttais, se ois vaan hyllyssä...

Tapahtumahetkellä mulla oli päällä ruudullinen vaarinpaita ja ranteessa pappakello. Päädyttiin siihen, että mulla on vanhan miehen syndrooma. Nauroin melkein tekarini kadulle. Tykkään muuten myös keinutuoleista, että jaa-a.

Punaviinimarjoja, jiihaa

En oo hetkeen päivitellyt tänne blogin puolelle, mutta eipä mitään järisyttävää ole tapahtunutkaan. Keppikaipausten lisäksi tänne on kuulunut jo pari viikkoa auringonpaistetta. Esimerkiksi eilen lukemat olivat kolmessakympissä. Uskomatonta mutta totta!!! Tiesin olevani the-hotter-the-better -ihminen, mutta oon silti hämmästynyt, miten paljon aurinko onkaan vaikuttanut mielialaan. Tänään tosin satoi pitkästä aikaa. Viime yönä oli maailmanlopun meininkiä, kun heräsin ukkoseen ja kirkonkellojen sointiin. Olo oli kuin veljeksillä Sonnimäellä.

Viime viikon tiistaina yliarvioin turnauskestävyyteni ja sain auringonpistoksen. Lievästi sanottuna. Samana iltana makasin lattialla pahoinvoivana, sekavana, pääkipuisena, näköharhaisena ja pyörtymisen partaalla. Yöllä sain nukuttua lämpöhalvaukseni pois. Opinko mitään? Tuskinpa vaan...

Hotit on housutkin

Toissaperjantaina host-mama otti mut entisen collegensa garden partyihin. Virallista ohjelmaa ei ollut. Väki himmaili pihamaalla, ilta oli kaunis ja fiinit tarjoilijat kulkivat pikkupurtavien kanssa. Vieraat olivat enimmäkseen vanhoja patuja ja varsin sympaattisia sellaisia. Snobbailusta ei ollut tietoakaan. Saatoin yllättyä.

Suomesta on viime aikoina kantautunut hyviä uutisia. Eräs niistä oli tieto siitä, että pääsen syksyllä muuttamaan yksiöön! Oon ollut hirveän innoissani ja saanut uutta virtaa arkeen. 

Isommista ympyröistä kuuluu vähemmän hyviä uutisia. Suurin osa lukijoista varmaan jo tietää, minkä vuoksi mun sydän on ottanut osumaa. Syynä ovat kolme suurta sanaa: Asafa Powell, dopingkäry. Iloinen olen siitä, että oikeus tapahtuu ja vilppi paljastuu. Surku vain, että juuri Safan piti paljastua käyttäjäksi. Team Asafaa en silti koskaan hylkää.

Pariisin Timanttiliigassa mietin, millaista olisi, jos kaikkia kannustettaisiin työssään samalla tavalla kuin ammattiurheilijoita. Mitalin kääntöpuoli on tullut esiin dopingkohun aikana: millaista olisi, jos kaikki myös lynkattaisiin samalla tavalla kuin virheen tekevät urheilijat? Ei ole mitään tyydyttävämpää kuin omien jumaltensa tuomitseminen.

Huojuva talo ja silleen

Pienoiskirjasto, niin mahtavaa

Meidän ainejärjestöllä on oma tuotemerkki

Viime perjantaina BBC kävi kuvaamassa J:n uimahyppytreenejä. Linkittäisin uutispätkän, mutta sitä ei ilmeisesti voi katsoa Brittilän ulkopuolella.  Iltapuhteena oon taas katsonut sarjoja. Jeeves & Wooster on oiva (Kyllä Jeeves hoitaa), ja Täydellisistä naisista sain juuri kolmannen kauden pakettiin. Tämä oli aasinsilta siihen, miten mun hiusten tilanne on ryöstäytynyt käsistä. Muistutan päivä päivältä enemmän Täykkäreiden Orsonia (linkki). Mun kuontalo vaan on jo paljon tuota vaaleampi. Niin, ja leuassa mulla on outoa ihottumaa, eli näytän myös Jokerilta.   Tänään täällä loppuikin sit koulu, mikä tietää sitä, että mun ei tarvi enää itse keksiä päiväohjelmaa. Kotiinpaluu siintää parin viikon päässä. Sitä ennen ois tarkoitus pyörähtää vielä ainakin Lontoossa, parissa museossa ja Shakespeare-festareilla (uuh). Kattelin myös, että kalastuslupa yhdeksi päiväksi joelle maksais kuus puntaa. Vois olla mielenkiintoista. Yritin houkutella pientä frendiäni kalaan, mutta en saanut vastakaikua. Ehkä jätän onkimiset Suomen vesiin. Täällä muuten syntyi yks royal baby. Onnea vaan kovasti! Loppuun jotain ihan muuta. Palataan taas asiaan, heips x Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla. En tahtoisi ma touhuun ihmisten ja en tahtoisi yksin olla

 (Eino Leino: "Meri kuutamolla" 1898) 

Hullo, Paris

Täällä taas, hengissä ja hurmiossa. Kuluva viikko on mennyt palautuessa ja nukkuessa. Mietin, mikä olisi paras muoto matkakertomukselle ja jakaisinko tekstin usemapiin postauksiin. Päätin, että en. Tässä Ranska yhdessä paketissa, jihuu!

Day One

Lauantaiaamuna herätyskello räjähti eloon puoli neljältä. Monet ovat kysyneet, millainen junamatka Englannin ja Ranskan välillä on. Mennessä ilmeisesti nukuin ja missasin koko kanaalinalituksen, koska siitä ei ole mitään muistikuvia. Paluumatkalla koin sitten senkin. Kaksikymmentä minuuttia mentiin tunnelimaisessa pimeydessä. Muuten matka ei poikennut tavallisesta junailusta.

Perillä Gare du Nord-asemalla oltiin kahdentoista maissa. Asema on pohjois-Pariisissa.  Siellä pysähtyvät paitsi Eurostar-junat, myös tavalliset metrot ja RER-junat (metron ja paikallisjunan välimuoto).

Olin ajatellut, että ennen illan kisoja ehtisin käydä jossakin, mutta toisin kävi. Hostellini oli ehkä puolen kilometrin päässä asemalta, mutta senkin löytämiseen kului kummasti aikaa, kun aluksi lähdin katua väärään suuntaan.

Yö Vintage Hostellissa kevensi lompakkoa kolmenkympin verran. Se oli halpa hinta hyvästä sijainnista, ystävällisestä palvelusta, aamupalasta ja keittiön käyttöoikeudesta. Jaoin huoneen kolmen muun tytön kanssa – puolalainen, kanadalainen ja New Yorkissa asuva englantilainen – ja meillä oli oma kylppäri. Metallisen kerrossängyn yläpunkka vähän natisi ja kylpyhuoneen katto repsotti, mutta eivätpä nuo kauneusvirheet elämääni uhanneet.

Ikkuna- ja parvekekiihkoilija innoissaan

Muuten aikaa kului metrolippujen ostamiseen (metroissa ja busseissa käyvät samat liput, mutta osaan RER-junista piti ostaa erilliset tiketit. Ensimmäiset sain automaatista, jälkimmäiset päätin ostaa elävältä ihmiseltä) jonottamiseen (oon jo true britti, kun ihmisten jonottomattomuus ja etuilu saivat huokaisemaan syvään), oikean bussipysäkin etsimiseen, vaatteiden vaihtoon, kahvitteluun ja tankkaamiseen. Päätin suosiolla siirtää ylimääräiset ohjelmanumerot sunnuntaille.

Stade de France –stadion on vielä Gare du Nordiakin pohjoisemmassa. RER-junalla sinne pääsi viidessä minuutissa ja jäämällä ensimmäisellä pysäkillä pois. Junassa ja stadionille jonottaessa hiki valui koko vartalonmitalta.

Stadionilla istumapaikkani oli kaarteessa, lähellä takasuoran alkua. Sijainnin piti olla taktisesti hyvä valinta: Bolt aloittaisi sieltä kunniakierroksen ja näkisin takasuoralla käytävän miesten seiväshypyn.

3000m Steeplechase

What can I say? Ilta meni nopeasti ja tunnelma oli mitä mahtavin. Lavillenie juhli voittoa seipäässä ja Bolt kahdellasadalla metrillä. Karibian lahja maailmalle ei ollut niin bubbly ja letkeä kuin yleensä. Ranskan Lemaitre oli kahdellasadalla kolmas ja ujo. Jos jokin harmittaa, niin se, että kuvia en ehtinyt paljon ottaa. Esimerkiksi Bolt ei ikuistunut mihinkään. Annettakoon se anteeksi ja selitettäköön muilla kiireillä. Kun mies kisansa jälkeen kulki ohitse, seisoin penkilläni hihkumassa.

Kymmenen jälkeen suuntasin ulos stadionilta. Askel oli kevyt. Etiopian väreihin verhoutunut gentleman kysyi, olenko jamaikalainen. Vähän hymyilytti. Mary, Kingstonin kasvatti. Kieltäydyin illanviettotarjouksesta ja lähdin ihmismeren mukana asemalle, jossa ihmisiä ladattiin kiireellä juniin. Halusin saada viimeisen varmistuksen oikeasta suunnasta. Osoitin junaa, johon olin pyrkimässä. "Gare du Nord?" Sain virkailijalta vastaukseksi ouin. Heittäydyin kyytiin.

Pohjois-Pariisissa asustaa kuulemma paljon pohjois-afrikkalaisia, turkkilaisia ja karibialaisia, ja se tosiaan näkyi Gare du Nordin liepeillä. Olin juuri lukenut romaania, jossa jamaikalaiset ovat vihamielisiä vaaleita kohtaan (Malcolm Knox: Jamaica) ja siksi vähän jännitti himmailla pimeällä asemalla Jamaika-paita päällä.  Kaikki meni kuitenkin hyvin.

Kämppiksistä yksi oli ollut iltavalaistulla Eiffel-tornilla, joku konsertissa. Tarinoiden ja reittiohjeiden kuunteleminen menivät iltasadusta ja uni tuli nopeasti. Yksi kivoista asioista maailmassa on se tunne, kun on voipunut ja saa painaa pään tyynyyn.

Day Two

Sunnuntainen herätykseni oli puoli seitsemältä. Aamutoimien jälkeen heitin repun selkään ja kirjauduin ulos hostellista.

Gare du Nordin ulkopuolella loikkasin bussiin. Ensimmäinen etappi oli Gambettan asema Pariisin itäpuolella. Siellä köpötin kukkakaupan kautta Père-Lachaisen hautausmaalle. Ehkä aikainen kellonaika vaikutti siihen, ettei suuria turistimassoja ollut vielä liikkeellä. Oscar Wilden hautakivi (hautajärkäle) oli suojattu lasisella seinämällä. Aikaisemmin ihailijoilla oli tapana tervehtiä edesmennyttä kirjailijaa suutelemalla hautakiveä. Vuonna 2011 lukemattomat huulipunanjäljet pestiin pois ja hauta suojattiin.

Jatkoin bussilla Nation-asemalle. Sieltä aloitin metrokyydin, joka kulki Pariisin eteläpuolta länteen. Astuin ulos Bir-Hakeim –asemalla. Kohteena oli Eiffel-torni.

Seine

Can you feel the heat?

Tornin todettuani ylitin Seinen ja lähdin kävelemään. Kartan- ja kylttienluku vähän petti ja välillä tuskastutti, kun en ollut varma, missä menin. Janokin kuivatti kurkkua. Lopulta löysin kaiken etsimäni: vettä, Louvren ja pääpostitoimiston (ainoa, joka on auki sunnuntaisin). En edes yrittänyt museoon sisälle, vaan tyydyin pihalla hämmästelyyn. Jälkeenpäin katsoin parempaa karttaa ja totesin, että olin pyörinyt ainakin Champs-Élysées-kadulla. Siihen suuntaan olivat lukuisat merkkiliikkeet jo viitanneet.

Iltapäivällä palasin metrolla Gare du Nordille. Lontoon-junan lähtöön oli vielä pari tuntia aikaa, mutta en viitsinyt lähteä harhailemaan mihinkään kauas, etten olisi myöhästynyt paluukyydistä. Viimeisellä junapätkällä Cambridgeen katsoin ihmisiä ja tunsin outoa hellyyttä englantilaisia kohtaan.

Louvreilua

Gare du Nord

Mitä tulee kielimuuriin, niin pärjäsin yllättävän hyvin, vaikka en käyttänyt kuin bonjouria ja merciä. Pari kertaa olin tilanteessa, joissa minulle solkattiin ranskaa, mutta asiayhteys tai yksi tuttu sana sai ymmärtämään. Ilman ranskaakin siis selviää – eri asia on, onko mukavaa vaikuttaa kuurolta tai epäkohteliaalta, kun ei osaa vastata esimerkiksi myyjän small talkiin. Aina voi yrittää hymyillä ja toivoa, että se sopii vastaukseksi.

Mitähän yhteenvedoksi? Pariisi on kaunis kaupunki. Minulle jäi sellainen olo, että eri kieliä kuului vähemmän kuin vaikka Lontoossa tai Roomassa. Tuntumani oli, että Pariisi on säilyttänyt arvokkuutensa, eikä ole muuttunut turistien teemapuistoksi. Mene ja tiedä. Reissu oli joka tapauksessa upea. Ranskaan olisi palattava ja pidemmän ajan kanssa.

Parasta ei ollut Eiffel-tornin näkeminen tai edes Timanttiliigassa taputtaminen. Onnentunne oli kokonaisvaltaisin, kun lauantai alkoi taittua yöhön ja sai ottaa kengät viimein pois jalasta. Tai kun söi iltapalapatonkia hostellin keittiössä ja katseli ulos Pariisin pimeyteen. Odotti bussia aamuauringon paistaessa. Tai silloin, kun sai laittaa kotiin viestin, että on hengissä.

To live is the rarest thing in the world. Most people exist, that is all.

-  Oscar Wilde

 Menkää ja eläkää loppupäivä. Minäkin yritän. x

An Idiot is still Abroad

Pirteää perjantaita! Keskiviikkona oli erikoiset paikat, kun kävin pyörähtämässä poliisiasemalla. Kyse oli niinkin vakavasta asiasta kuin hukkuneen rannekelloni kyselystä. Ottivat kellon tuntomerkit ja yhteystietoni talteen ja lupasivat soittaa, jos tiuku ilmaantuisi. Sydän itkee verta ja ikävää. Luulen, että tiemme erkanivat lopullisesti.

Tuskan lieventämiseksi kuulumiskokoamisia parilta viime viikolta! Tästä lähtee.

Toissaperjantaina käytiin tyttöjen kans Botanic Gardenissa aka yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa. Odotin värejä, tuoksuja ja tainnuttavaa kukkaloistoa, mutta eniten minulle tuli mieleen hautausmaa. Ilman hautoja. Kivaa oli silti, ja kasvien seassa kuljeskelulla oli ihmeellisen meditatiivinen vaikutus. Ylemmässä kuvassa näkyvä lampi oli mielestäni täydellinen murhamiljöö, mutta sitä en seuralaisilleni kertonut. Mitä lie olisivat ajatelleet...

Englanninkurssi päättyi. Viimeiselle tapaamiskerralle kukin toi jotain kotimaansa perinteistä herkkua. Ensimmäinen ajatukseni oli vääntää karjalanpiirakoita tai pullaa. Sitten mietin ruisleivän ja hapankorppujen tarjoilua. Loppujen lopuksi kävin hakemassa Holland & Barretilta pussillisen Pandan lakritsia. Makeisten muotoa (pieniä pandoja) kehuttiin, mutta mausta ei kukaan puhunut mitään. Yskiköhän jengi ne kaikessa hiljaisuudessa servetteihinsä. Muita makuja maailmalta saatiin muun muassa kotitekoisessa sushissa.

The Sedgwick Museum of Earth Sciences

Muuttuuko elämä seitsemässä päivässä?

Ylimmän kuvan pallurat ovat litsejä (engl. lychee). Niiden C-vitamiinipitoisuus on ollut yes thank you, kun flunssa viime viikolla uusiutui. Kuumetta ei ole ollut. 

Olen yrittänyt jatkaa museokäyntejäni, mutta aika heikolla menestyksellä. Sen sijaan olen yllättänyt itseni höyläämällä kirjastokorttia, notkumalla kauppojen kirjahyllyillä ja lukemalla aika paljon. Talvella Suomenkin televisioissa näkyi Ääliö ulkomailla (An Idiot Abroad), jossa englantilainen Karl Pilkington vastahakoisesti matkusteli. Suosittelen! Kaappasin mukaani miehen uusimman kirjan The Further Adventures of An Idiot Abroad. Siinä hän testaa ja kommentoi asioita, joita ihmiset tahtoisivat ennen kuolemaansa tehdä. Bucket listat siis vain varisevat. Suosittelen tätäkin.

While driving to meet the rest of the villagers with Albi and JJ, I saw a sign that read SLO DENJA which meant SLOW DANGER. They write down words how they sound, which is good. It's how it should be, really. I don't know why we started using silent letters in the English language like using a 'ph' to sound like and 'f' in the word 'phonetic' or an 'x' in 'xylophone'. Why not 'zilofone'? - - If I was in charge of the dictionary I would have a right clear-out of words. Words like 'necrophilia' I'd get rid of. If someone had that (attraction to dead bodies), I'd make them say, 'I fancy dead bodies'. Then, at least when they tell people, they might realise how mental it sounds rather than it being hidden in a posh word. And then they'll stop having the problem. The fact that it has its own word makes it seem more acceptable.

(Karl Pilkington: The Further Adventures of An Idiot Abroad. 2012: 39.)

Vaikka Karl suhtautuisi äidinkielensä ääntämiseen kriittisesti, niin englanti ei vedä vertoja ranskalle. Kuuntelin eilen fraaseja ja paikkojen nimiä Google Kääntäjästä ja kirjoitin niitä ylös. Muun muassa tältä lunttini näyttävät: [seil veis pläät], [cimötieirrr], [rue dei dänköök]. Jeps. Näillä mennään.