Loppusoitto

Näin. Viimeinen ilta.

Aamulla heräsin liian aikaisin. Väsytti ihan hirveästi, mutta en malttanut nukkua. Pyörin hyrränä sängyssä. Tuli kummallinen takauma riparille, olo oli kuin kesäleirin päätöksessä. Tai ihan kuin Suomessa olisi ollut juhlat, joihin olisin saapumassa myöhässä, vasta aamuyöllä.

Aamupalan aikana alkoi yhtäkkiä jännittää. Kahden suuren kahvimukillisen jälkeen koin olevani valmis. Tai sitten en. Joka tapauksessa aloin pakata. Viimeistelin operaatiota nyt illalla. Ruumaan menevä laukku sais painaa 20 kiloa ja se on ihan siinä rajoilla. 

Ilmeisesti kuvittelin huhtikuussa, että en pesisi Englannissa koskaan pyykkiä. Miksi muuten minulla olisi mukana MUOVIKASSILLINEN sukkia?? Mitä ihmettä? Ja huomaa kyllä, että Suomessa oli vielä lunta, kun lähdin. Pakattuna on koko talviurheilun vaatevarasto. Kas kun en ollut taitellut suksia laukkuun.

Pieni osa pakattavista koottuna. Lenkkarit tuultumassa ikkunalla, nami...

Muuten aamupäivä meni huonetta siivotessa. Kävin viimeisen kerran lenkillä jokivarressa. Sain hosteilta mielettömän kivan läksiäislahjan. Kelasin kaupungille ja näin Johannaa. Nauroin taas niin paljon että ette voi ees uskoa, mutta voi haikeat hyväiset sentään. 

Ajattelin laittaa aamuherätyksen puoli neljäksi. Taksi tulee (toivottavasti tulee) hakemaan varttia vaille viisi ja vie rautatieasemalle. Sieltä sitten puoli tuntia Stanstedille. Lento lähtee kahdeksan maissa.

Nyt olo on hyvä (paitsi että se laukun paino muodostaa karvapallon kurkkuun). Mulla tulee kova ikävä Cambridgea ja sen ihmisiä, mutta toisaalta ilmassa ei oo mitään lopullisuuden tuntua. Palaan tänne aivan varmasti.

A Midsummer Night's Dream @ Homerton College

Loppukevennyksenä päivän kysymys: Millaisia ne englantilaiset sitten on? Huomio huomio, tähän vastaa henkilö, joka asui suomalaisperheessä.

Mieti, millainen ihminen paahtoleipä olisi. Sellainen on englantilainen. Vaalea, vaatimaton ja vaaraton. Englantilainen pitää matalaa profiilia, ei loukkaa toisten henkilökohtaista tilaa  ja saattaa olla varautunut, kun tuttavuudessa mennään pintaa syvemmälle (suomalaisena luolanaisena luulin, että totta kai kaikki maailman ihmiset ovat aluksi varautuneita, kunnes juttelin leikkikentällä turkkilaissyntyisen äidin kanssa. Lyhyessä ajassa kuulin kaikki huolet ja tarinoita Ruotsin pakolaisleiriltä). Sosiaalinen tilanne ei ole englantilaiselle luonteva ("social dis-ease", kuten Kate Fox kirjoittaa Watching the English-teoksessaan), mikä näkyy ylikohteliaisuutena tai toisena ääripäänä, eli silmittömänä törkeytenä. Englantilainen ei pidä tosikkomaisuudesta tai pöyhkeilystä (vrt. amerikkalainen kyynelsilmäinen mahtipontisuus). Huumori, varsinkin ironia, on osa kaikkea tekemistä ja sanomista.

Mehevä yleistys. Hyvää yötä! x

Kulttuurishokista ja koti-ikävästä

Jotkut ovat sanoneet, etteivät ole Englantiin tultuaan kokeneet minkäänlaista kulttuurishokkia. Minä koin. Se nyt ei ollut mikään yllätys, sillä sama tapahtui pienemmässä mittakaavassa jo silloin, kun muutin opiskelukaupunkiin.

”Kulttuurishokki” kuulostaa siltä, että henkilö x pakkaa kamansa, lähtee tynnyristään, menee sademetsään ja kuvittelee, että siellä on kaikki justiinsa niin kuin kotona. Ja sitten järkytytään, kun ei olekaan. Ei sen tarvitse näin radikaalia olla.

Kulttuurishokissa voidaan ajatella olevan neljä vaihetta. Aluksi matkailija tuntee innostuneisuutta. Jep, minustakin talot olivat hirveän söpöjä ja aksentilla puhuvat ihmiset aivan rutistettavia. Kaikki eroavaisuudet Suomen kanssa olivat hilpeitä ja hurmaavia. Teki mieli hihkua ja osoitella uusia, jänniä juttuja. Tätä kesti ehkä pari, kolme viikkoa, voimakkaimmillaan kaikki oli tietysti ensimmäisinä päivinä.

Seuraavaksi iskee ahdistus. Enää ei olla vain ulkopuolisia turisteja, ei tarkkailijoita. Olo on vieras ja pienet asiat alkavat ärsyttää. Väsyttää ja masentaa. Mitään ei jaksa, kiinnosta tai huvita tehdä. Eroja maiden välillä ei enää tehdä huvittuneina, vaan kaihoten. Suomessa olisi tilaa ja tehokkuutta ja moni asia paremmin…

Ärsytys ei jatku loputtomiin, vaan vähitellen uuteen kulttuuriin ja toimintatapoihin sopeudutaan. Olo muuttuu kotoisammaksi ja ympäristöstä alkaa aidosti tykätä. Mauno Matkalainen ei enää ole irrallinen, hän on ”yksi heistä”. Meikä on menossa tässä kohdassa. Juuri kun asiat alkaisivat sujua, on lähdettävä pois.

Viimeinen vaihe on paluushokki omassa maassa. Tuttu ympäristö nähdään uusin silmin, eikä näkemästään kauhukseen ehkä pidäkään.

Olen muuten miettinyt, onko verbeillä ”sopeutua” ja ”mukautua” merkityseroa. ”Tauno mukautui uuteen kulttuuriin hyvin (hoksasi yhteisön pelisäännöt, ymmärsi mitä häneltä odotettiin, toimi ulkoisesti niin kuin pitikin), mutta ei koskaan täysin sopeutunut (uudet asiat eivät menneet selkärankaan, ei alkanut nauttia olostaan)”. Mitä mieltä olette? Synonyymeja vai ei?

Kulttuurishokin kakkosvaiheessa – ärsytysvaiheessa – on tavallista potea myös koti-ikävää. Au pair –piireissä kukaan ei ääneen tunnusta kärsivänsä siitä. Ei kukaan halua nyhverö olla, kaikki ovat ”having a good time”. Luullaan ehkä, että kotikipeä ei viihdy ja että hän haluaa hypätä maitojunaan.

Vasta kun arki alkaa oikeasti tympäistä, on tunnustusten aika. On huojentavaa saada purkaa tuntojaan kollegoille, jotka painivat juuri samanlaisten ongelmien kanssa.

Koti-ikävä harvoin on konkreettisen paikan kaipuuta. Minä olen ikävöinyt ihmisiä, harrastuksia, rutiineja – siis tuttuutta ja suuntaa. Niitä ystäviä ja perheenjäseniä, jotka tuntevat minut niin hyvin, koko tarinan. Eikä ikävä tietenkään ole vaivannut jatkuvasti. Se on tuntunut silloin, kun Suomessa rakkaat ovat kokoontuneet enkä ole ollut mukana. Tai kun olen kokenut jotain hauskaa ja ajatellut, että joku tietty ihminen olisi pitänyt siitä myös, mutta en voi jakaa sitä hänen kanssaan. Jopa silloin, kun täällä oli kylmä ja Suomessa helle, tai kun astuu ravintolaan ja tarjoilija sanoo table for one?

Yhteydenotot Suomesta ovat auttaneet. On suurenmoista tietää, että on tervetullut ja rakastettu jossain. Aina on paikka, johon voi palata. Silloinhan ikäväkin muuttuu positiiviseksi tunteeksi ja muistuttaa siitä, mikä kaikki on tärkeää. Siispä kiitos teille.

Tarinan opetus? Kertaakaan en ole katunut, että tulin Englantiin, ja uudet suunnitelmat polttelevat jo. Mutta ei itseään kovettaa tarvitse. Nauttikaa seikkailusta ja siitä, että on jotain mitä ikävöidä. Lopuksi imelä laulu, joka ilmaisee asiat aika hyvin. x

Another summer day

Has come and gone away

In Paris and Rome

But I wanna go home

May be surrounded by

A million people I

Still feel all alone

I just wanna go home

Oh I miss you, you know

A is for...

Au pair –aikani aakkoset. Tättärääää.

A: Voisi olla aksentit, mutta sanon Asafa. Ylläri! Tykkään sprintteristä yhtä paljon kuin ennenkin, kisojen seuraaminen vain muuttuu astetta kuivemmaksi.

B: Biter.

C: Mielikuvituksettomasti Cambridge. Tässä voisivat olla myös colleget. En fanita ”huippuyliopistoja” sinänsä, mutta vanhat collegerakennukset ovat viehättäviä.

D: Desperate Housewives. Pitkään luulin, että Täydelliset naiset on täysin tyhjäpäinen sarja. Ei ole. Parodia pelastaa päivän.

E: Eksyminen! Alkuaikoina tätä tapahtui Cambsissa jonkin verran. Suositeltava aktiviteetti ainakin päivänvalolla, paikkoja tulee nähtyä enemmän.

F: Finland? Olen oppinut, että meidän parhaita vientituotteitamme ja turistipyydyksiämme ovat Ville Valo ja Mika Häkkinen. Suomen kielen luullaan olevan samanlaista kuin ruotsi.

G: Growing up. Oma lapsuus on palannut mieleen, kun olen seurannut lasten leikkejä, harrastuksia ja kyläilyjä kavereilla. Olo on ollut välillä tuskallisen nostalginen. En halua kasvaa enää yhtään.

H: Harry Potter, jonka löysin uudestaan. Ja kadotin taas. Damn it, Potter.

Punakynän sijasta aion käyttää tätä

I: Ikävä. Välillä poissa mielestä, mutta ei koskaan kokonaan poissa.

J: Cam-joki on yksi lempiasioistani täällä. Vedettömässä kaupungissa olo saattaisi käydä tukalaksi. Kiintoisa yksityiskohta, jolle uhraan ajatuksen, jos ja kun joskus taas muutan. J-kohdassa voisivat olla myös junat tai Johanna.

K: Kaverit. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja uskon, että ainakin parin kanssa yhteydenpito ja ystävyys säilyvät. Kovasti kaipaan teitä, jotka odotatte Suomessa. Tähän sopisivat myös koti tai kasvatus.

L: Lontoo. Kaupunki, josta mulla on ristiriitaiset tuntemukset. Jotain kiehtovaa siinä on, mutta koko ja ihmispaljous ovat hankalampia paloja.

London King's Cross

M: Mary on tainnut olla nimeni täällä. Meri on niin kovin helppo lausua Maryksi. J kirjoittaa nimeni Merryksi ja kutsuu Meggyksi.

N: Vävykokelas Nepalista, miten ois, mama ja papa? No eikä...

O: Oxford. Luulen, että jos tuolla olisi pyörinyt vähän pidempään, olisin voinut pitää kaupungista paljonkin. Älkää kertoko tätä cambsilaisille.

P: Pariisi. Niin kuin olen monille sanonut, reissu Pariisiin jää varmasti mieleen yhtenä kesän parhaista jutuista.

Q: Questions. Jos Suomessa olisi käytössä koulupuku, millainen se olisi? Tuntuuko elämä vaikealta siksi, että ihminen ajattelee liikaa vai liian vähän? Diilattiinko meidän etupihalla yhtenä iltana huumeita? Oliko tähtihetkeni Pariisissa a) se, kun kävelin tolppaan vai b) se, kun kaivoin piilolinssit pois päästä stadionin katsomossa? Onko rakkaus vain ratkaisu niille, jotka eivät halua olla yksin?

R: Regal. Pubi/baari, jota olen kuullut luonnehdittavan ”ruotsinlaivaksi” ja ”Cambridgen pahimmaksi räkäläksi”. Yhdestä portsarista tuli mieleen mun vanha opettaja, henkilö- ja asiakaskunnassa on välillä (aina) ihan ihmeellisiä tyyppejä. Hauska paikka.

S: Sade?

T: Tuuli, jos säälinjalla jatketaan. Englannissa ei aina sada, mutta tuulee kyllä.

U: Ura. Mun pitäisi olla pätevöitymässä opettajaksi, mikä on mukava juttu. Täällä ollessani oon kuitenkin vakuuttunut siitä, että haluan työkseni tehdä jotain muutakin. Entä miten ura yhdistetään kaikkiin muihin elämän osa-alueisiin? Rohkaisuna niille, jotka miettivät suunnanvaihtoa: Darwin opiskeli ensin Edinburgin yliopistossa lääketiedettä, ennen kuin vaihtoi alaa ja kaupunkia. Ihme haahuilija sekin.

V: Vapaus. Mitä se on ja kuka on vapaa?

W: Wilde, Oscar.  ”Life is too important to be taken seriously.”

X: Kirjeen tai tekstiviestin lopussa oleva x merkitsee suukkoa. Aluksi tapa tuntui väkinäiseltä, mutta nyt pidän sitä kivempana kuin vaikka hymiötä. Merkin lisääminen ei vaadi romantiikkaa, vaan sen voi tuutata melkein mihin tahansa. Eräs perheenäiti käytti x:ää, kun sovimme lasten kyläilyistä.

Y: Yksinäisyys. Tähän oon saanut paljon siedätyshoitoa. Ei sama asia kuin yksinolo.

Z: Zzzz? Välillä on väsyttänyt ja paljon.

Å: Ruotsalainen ååååå markkeeraa kasvanutta kiinnostusta eri kieliin.

Ä: Äiti tietenkin.

Ö: Ötökät? Toisin kuin joskus puhelimessa väitin, täällä ON hyttysiä. Hevosenkokoisia, hiljaisia ja pitkäjalkaisia. Nämä eivät pistä yhtä ahneesti kuin suomalaiset serkkunsa. Kärpäsistä ei ole ollut riesaa, mutta yhden ison polloelukan kanssa jouduin vastakkain. Piiskasin sen housuillani kuoliaaksi. Oon aika ninja. 

Viimeiseen viikkoon

Eilen J kyläili kaverillaan ja minulle tarjoutui yllättäen paljon vapaa-aikaa. Niinpä lyhensin listaa asioista, jotka täytyy vielä tehdä ennen kotiinpaluuta.

Viime viikolla kävin juoksemassa arkeologian ja antropologian museon läpi. Se olisi ollut kiinnostava, ihan totta, mutta en vain jaksanut keskittyä. Eilen yritin uudestaan klassisen arkeologian museossa. Tällä kertaa sujui jo vähän paremmin. Museoiden kannattaisi tarjota kävijöille henkilökohtaisi oppaita. Ainakin minä mieluummin kuuntelisin kuin lukisin tietoplakaatteja. 

Eilen ostin myös lipun Shakespeare-festivaalien Kesäyön unelmaan ja tein pienen collegekierroksen. Kävin ulkopuolelta katsomassa Selwyn Collegea (alumni Hugh Laurie) ja Queens' Collegea (Stephen Fry).

Viimein oli vuorossa myös Cambridgen must do eli punting. A punt muistuttaa Venetsiasta tuttua gondolia. Soutaja iskee pitkän seipään joen pohjaan ja työntää venettä eteenpäin. Cambsissa puntin voi vuokrata ja taiteilla sillä itse tai mennä valmiille kierrokselle. Jälkimmäisessä tapauksessa kuski kertoo joen varrella olevista collegeista ja silloista. 

Sää oli välillä sateinen, mutta muuten nautin 45 minuutin punttauskierroksesta. Sain veneseuralaisikseni aika paljon kiinalaisia, joita eivät kuski-Tomin tarinat kiinnostaneet. Sen sijaan he keskittyivät ruokkimaan hanhia. Harvoin olen pelännyt lintuja niin paljon kuin eilen, kun koko joen hanhiyhdyskunta seurasi venhoamme. Osa soutajan puheesta jäi kuulematta, kun kiina soljui korvanjuuressa. Oli hassu tunne, kun kuskilta kysyttiin asioita, joihin minäkin olisin osannut vastata. Enää ei siis ollut kovin turistiolo. Opin sentään uuttakin. Eräässä opiskelija-asuntolassa on muun muassa erilaiset kahvat kuhunkin oveen. Tämän pitäisi helpottaa kotiinlöytämistä, kun asukkaat palailevat yön seikkailuilta.

Museum of Classical Archaeology

Selwyn College

King's College

Joskus käy näin

 Lauantaina kävin Lontoossa, joten tässä vähän kuvia sieltäkin. Mennessä ostin opaskirjan karttoineen, heh...kannatti sekin jättää näin loppusuoralle. Helpotti elämää.

Aikaisemmin olen liikkunut pitkälti metrolla, mutta nyt kävelin paljon. Aikaa kului enemmän, mutta paikkoja näki eri tavalla. Kävin Camden Marketissa, Hyde Parkissa ja Tower Bridgellä. Päivän päätteeksi koeajoin lontoolaisen puhelinkopin. Hyvin linjat toimivat ja terkut menivät Suomeen.

Paita myynnissä Camden Marketissa

Tower of Londonin kylkeä

"Arvaa mistä mä soitan"

Osa suunnitelmista jää toteuttamatta, esimerkiksi Madame Tussauds ja teatterikokemus Lontoossa. No, joskus toisella kerralla sitten.

Minulla olisi vielä ainakin kolme postausaihetta, jotka haluaisin iskeä tänne ennen reissun päättymistä. Tahti saattaa siis kiihtyä, olkaa varuillanne.

Ps. Parhaat lastenleffat näiden kuukausien ajalta ovat Hotel Transylvania, Despicable Me 1 & 2, Rio (jossa oli kyllä aika outo paritusfiilis) ja The Croods. Elämäkin on aika usein kuin näiden leffojen kuvauksesta: mild action, mild scary scenes and rude humour.

Gettin hot

Tervehdys kaikille nuorukaisille. Istuttiin sunnuntaina Johannan kanssa bussipysäkillä, kun ohitsemme vaappui vanhempi daami kävelykepin kanssa. 

Meri: Mä haluaisin kävelykepin.

Johanna: Kävelykepin? Sulla on kyllä maailman omituisimmat halut. Kuuntelisit nyt vähän ittees.

Meri: En mä sitä käyttäis. Se ois vaan mulla eteisessä. Mä haluaisin myös piipun, mutta en mä sitäkään polttais, se ois vaan hyllyssä...

Tapahtumahetkellä mulla oli päällä ruudullinen vaarinpaita ja ranteessa pappakello. Päädyttiin siihen, että mulla on vanhan miehen syndrooma. Nauroin melkein tekarini kadulle. Tykkään muuten myös keinutuoleista, että jaa-a.

Punaviinimarjoja, jiihaa

En oo hetkeen päivitellyt tänne blogin puolelle, mutta eipä mitään järisyttävää ole tapahtunutkaan. Keppikaipausten lisäksi tänne on kuulunut jo pari viikkoa auringonpaistetta. Esimerkiksi eilen lukemat olivat kolmessakympissä. Uskomatonta mutta totta!!! Tiesin olevani the-hotter-the-better -ihminen, mutta oon silti hämmästynyt, miten paljon aurinko onkaan vaikuttanut mielialaan. Tänään tosin satoi pitkästä aikaa. Viime yönä oli maailmanlopun meininkiä, kun heräsin ukkoseen ja kirkonkellojen sointiin. Olo oli kuin veljeksillä Sonnimäellä.

Viime viikon tiistaina yliarvioin turnauskestävyyteni ja sain auringonpistoksen. Lievästi sanottuna. Samana iltana makasin lattialla pahoinvoivana, sekavana, pääkipuisena, näköharhaisena ja pyörtymisen partaalla. Yöllä sain nukuttua lämpöhalvaukseni pois. Opinko mitään? Tuskinpa vaan...

Hotit on housutkin

Toissaperjantaina host-mama otti mut entisen collegensa garden partyihin. Virallista ohjelmaa ei ollut. Väki himmaili pihamaalla, ilta oli kaunis ja fiinit tarjoilijat kulkivat pikkupurtavien kanssa. Vieraat olivat enimmäkseen vanhoja patuja ja varsin sympaattisia sellaisia. Snobbailusta ei ollut tietoakaan. Saatoin yllättyä.

Suomesta on viime aikoina kantautunut hyviä uutisia. Eräs niistä oli tieto siitä, että pääsen syksyllä muuttamaan yksiöön! Oon ollut hirveän innoissani ja saanut uutta virtaa arkeen. 

Isommista ympyröistä kuuluu vähemmän hyviä uutisia. Suurin osa lukijoista varmaan jo tietää, minkä vuoksi mun sydän on ottanut osumaa. Syynä ovat kolme suurta sanaa: Asafa Powell, dopingkäry. Iloinen olen siitä, että oikeus tapahtuu ja vilppi paljastuu. Surku vain, että juuri Safan piti paljastua käyttäjäksi. Team Asafaa en silti koskaan hylkää.

Pariisin Timanttiliigassa mietin, millaista olisi, jos kaikkia kannustettaisiin työssään samalla tavalla kuin ammattiurheilijoita. Mitalin kääntöpuoli on tullut esiin dopingkohun aikana: millaista olisi, jos kaikki myös lynkattaisiin samalla tavalla kuin virheen tekevät urheilijat? Ei ole mitään tyydyttävämpää kuin omien jumaltensa tuomitseminen.

Huojuva talo ja silleen

Pienoiskirjasto, niin mahtavaa

Meidän ainejärjestöllä on oma tuotemerkki

Viime perjantaina BBC kävi kuvaamassa J:n uimahyppytreenejä. Linkittäisin uutispätkän, mutta sitä ei ilmeisesti voi katsoa Brittilän ulkopuolella.  Iltapuhteena oon taas katsonut sarjoja. Jeeves & Wooster on oiva (Kyllä Jeeves hoitaa), ja Täydellisistä naisista sain juuri kolmannen kauden pakettiin. Tämä oli aasinsilta siihen, miten mun hiusten tilanne on ryöstäytynyt käsistä. Muistutan päivä päivältä enemmän Täykkäreiden Orsonia (linkki). Mun kuontalo vaan on jo paljon tuota vaaleampi. Niin, ja leuassa mulla on outoa ihottumaa, eli näytän myös Jokerilta.   Tänään täällä loppuikin sit koulu, mikä tietää sitä, että mun ei tarvi enää itse keksiä päiväohjelmaa. Kotiinpaluu siintää parin viikon päässä. Sitä ennen ois tarkoitus pyörähtää vielä ainakin Lontoossa, parissa museossa ja Shakespeare-festareilla (uuh). Kattelin myös, että kalastuslupa yhdeksi päiväksi joelle maksais kuus puntaa. Vois olla mielenkiintoista. Yritin houkutella pientä frendiäni kalaan, mutta en saanut vastakaikua. Ehkä jätän onkimiset Suomen vesiin. Täällä muuten syntyi yks royal baby. Onnea vaan kovasti! Loppuun jotain ihan muuta. Palataan taas asiaan, heips x Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla. En tahtoisi ma touhuun ihmisten ja en tahtoisi yksin olla

 (Eino Leino: "Meri kuutamolla" 1898) 

Hullo, Paris

Täällä taas, hengissä ja hurmiossa. Kuluva viikko on mennyt palautuessa ja nukkuessa. Mietin, mikä olisi paras muoto matkakertomukselle ja jakaisinko tekstin usemapiin postauksiin. Päätin, että en. Tässä Ranska yhdessä paketissa, jihuu!

Day One

Lauantaiaamuna herätyskello räjähti eloon puoli neljältä. Monet ovat kysyneet, millainen junamatka Englannin ja Ranskan välillä on. Mennessä ilmeisesti nukuin ja missasin koko kanaalinalituksen, koska siitä ei ole mitään muistikuvia. Paluumatkalla koin sitten senkin. Kaksikymmentä minuuttia mentiin tunnelimaisessa pimeydessä. Muuten matka ei poikennut tavallisesta junailusta.

Perillä Gare du Nord-asemalla oltiin kahdentoista maissa. Asema on pohjois-Pariisissa.  Siellä pysähtyvät paitsi Eurostar-junat, myös tavalliset metrot ja RER-junat (metron ja paikallisjunan välimuoto).

Olin ajatellut, että ennen illan kisoja ehtisin käydä jossakin, mutta toisin kävi. Hostellini oli ehkä puolen kilometrin päässä asemalta, mutta senkin löytämiseen kului kummasti aikaa, kun aluksi lähdin katua väärään suuntaan.

Yö Vintage Hostellissa kevensi lompakkoa kolmenkympin verran. Se oli halpa hinta hyvästä sijainnista, ystävällisestä palvelusta, aamupalasta ja keittiön käyttöoikeudesta. Jaoin huoneen kolmen muun tytön kanssa – puolalainen, kanadalainen ja New Yorkissa asuva englantilainen – ja meillä oli oma kylppäri. Metallisen kerrossängyn yläpunkka vähän natisi ja kylpyhuoneen katto repsotti, mutta eivätpä nuo kauneusvirheet elämääni uhanneet.

Ikkuna- ja parvekekiihkoilija innoissaan

Muuten aikaa kului metrolippujen ostamiseen (metroissa ja busseissa käyvät samat liput, mutta osaan RER-junista piti ostaa erilliset tiketit. Ensimmäiset sain automaatista, jälkimmäiset päätin ostaa elävältä ihmiseltä) jonottamiseen (oon jo true britti, kun ihmisten jonottomattomuus ja etuilu saivat huokaisemaan syvään), oikean bussipysäkin etsimiseen, vaatteiden vaihtoon, kahvitteluun ja tankkaamiseen. Päätin suosiolla siirtää ylimääräiset ohjelmanumerot sunnuntaille.

Stade de France –stadion on vielä Gare du Nordiakin pohjoisemmassa. RER-junalla sinne pääsi viidessä minuutissa ja jäämällä ensimmäisellä pysäkillä pois. Junassa ja stadionille jonottaessa hiki valui koko vartalonmitalta.

Stadionilla istumapaikkani oli kaarteessa, lähellä takasuoran alkua. Sijainnin piti olla taktisesti hyvä valinta: Bolt aloittaisi sieltä kunniakierroksen ja näkisin takasuoralla käytävän miesten seiväshypyn.

3000m Steeplechase

What can I say? Ilta meni nopeasti ja tunnelma oli mitä mahtavin. Lavillenie juhli voittoa seipäässä ja Bolt kahdellasadalla metrillä. Karibian lahja maailmalle ei ollut niin bubbly ja letkeä kuin yleensä. Ranskan Lemaitre oli kahdellasadalla kolmas ja ujo. Jos jokin harmittaa, niin se, että kuvia en ehtinyt paljon ottaa. Esimerkiksi Bolt ei ikuistunut mihinkään. Annettakoon se anteeksi ja selitettäköön muilla kiireillä. Kun mies kisansa jälkeen kulki ohitse, seisoin penkilläni hihkumassa.

Kymmenen jälkeen suuntasin ulos stadionilta. Askel oli kevyt. Etiopian väreihin verhoutunut gentleman kysyi, olenko jamaikalainen. Vähän hymyilytti. Mary, Kingstonin kasvatti. Kieltäydyin illanviettotarjouksesta ja lähdin ihmismeren mukana asemalle, jossa ihmisiä ladattiin kiireellä juniin. Halusin saada viimeisen varmistuksen oikeasta suunnasta. Osoitin junaa, johon olin pyrkimässä. "Gare du Nord?" Sain virkailijalta vastaukseksi ouin. Heittäydyin kyytiin.

Pohjois-Pariisissa asustaa kuulemma paljon pohjois-afrikkalaisia, turkkilaisia ja karibialaisia, ja se tosiaan näkyi Gare du Nordin liepeillä. Olin juuri lukenut romaania, jossa jamaikalaiset ovat vihamielisiä vaaleita kohtaan (Malcolm Knox: Jamaica) ja siksi vähän jännitti himmailla pimeällä asemalla Jamaika-paita päällä.  Kaikki meni kuitenkin hyvin.

Kämppiksistä yksi oli ollut iltavalaistulla Eiffel-tornilla, joku konsertissa. Tarinoiden ja reittiohjeiden kuunteleminen menivät iltasadusta ja uni tuli nopeasti. Yksi kivoista asioista maailmassa on se tunne, kun on voipunut ja saa painaa pään tyynyyn.

Day Two

Sunnuntainen herätykseni oli puoli seitsemältä. Aamutoimien jälkeen heitin repun selkään ja kirjauduin ulos hostellista.

Gare du Nordin ulkopuolella loikkasin bussiin. Ensimmäinen etappi oli Gambettan asema Pariisin itäpuolella. Siellä köpötin kukkakaupan kautta Père-Lachaisen hautausmaalle. Ehkä aikainen kellonaika vaikutti siihen, ettei suuria turistimassoja ollut vielä liikkeellä. Oscar Wilden hautakivi (hautajärkäle) oli suojattu lasisella seinämällä. Aikaisemmin ihailijoilla oli tapana tervehtiä edesmennyttä kirjailijaa suutelemalla hautakiveä. Vuonna 2011 lukemattomat huulipunanjäljet pestiin pois ja hauta suojattiin.

Jatkoin bussilla Nation-asemalle. Sieltä aloitin metrokyydin, joka kulki Pariisin eteläpuolta länteen. Astuin ulos Bir-Hakeim –asemalla. Kohteena oli Eiffel-torni.

Seine

Can you feel the heat?

Tornin todettuani ylitin Seinen ja lähdin kävelemään. Kartan- ja kylttienluku vähän petti ja välillä tuskastutti, kun en ollut varma, missä menin. Janokin kuivatti kurkkua. Lopulta löysin kaiken etsimäni: vettä, Louvren ja pääpostitoimiston (ainoa, joka on auki sunnuntaisin). En edes yrittänyt museoon sisälle, vaan tyydyin pihalla hämmästelyyn. Jälkeenpäin katsoin parempaa karttaa ja totesin, että olin pyörinyt ainakin Champs-Élysées-kadulla. Siihen suuntaan olivat lukuisat merkkiliikkeet jo viitanneet.

Iltapäivällä palasin metrolla Gare du Nordille. Lontoon-junan lähtöön oli vielä pari tuntia aikaa, mutta en viitsinyt lähteä harhailemaan mihinkään kauas, etten olisi myöhästynyt paluukyydistä. Viimeisellä junapätkällä Cambridgeen katsoin ihmisiä ja tunsin outoa hellyyttä englantilaisia kohtaan.

Louvreilua

Gare du Nord

Mitä tulee kielimuuriin, niin pärjäsin yllättävän hyvin, vaikka en käyttänyt kuin bonjouria ja merciä. Pari kertaa olin tilanteessa, joissa minulle solkattiin ranskaa, mutta asiayhteys tai yksi tuttu sana sai ymmärtämään. Ilman ranskaakin siis selviää – eri asia on, onko mukavaa vaikuttaa kuurolta tai epäkohteliaalta, kun ei osaa vastata esimerkiksi myyjän small talkiin. Aina voi yrittää hymyillä ja toivoa, että se sopii vastaukseksi.

Mitähän yhteenvedoksi? Pariisi on kaunis kaupunki. Minulle jäi sellainen olo, että eri kieliä kuului vähemmän kuin vaikka Lontoossa tai Roomassa. Tuntumani oli, että Pariisi on säilyttänyt arvokkuutensa, eikä ole muuttunut turistien teemapuistoksi. Mene ja tiedä. Reissu oli joka tapauksessa upea. Ranskaan olisi palattava ja pidemmän ajan kanssa.

Parasta ei ollut Eiffel-tornin näkeminen tai edes Timanttiliigassa taputtaminen. Onnentunne oli kokonaisvaltaisin, kun lauantai alkoi taittua yöhön ja sai ottaa kengät viimein pois jalasta. Tai kun söi iltapalapatonkia hostellin keittiössä ja katseli ulos Pariisin pimeyteen. Odotti bussia aamuauringon paistaessa. Tai silloin, kun sai laittaa kotiin viestin, että on hengissä.

To live is the rarest thing in the world. Most people exist, that is all.

-  Oscar Wilde

 Menkää ja eläkää loppupäivä. Minäkin yritän. x

An Idiot is still Abroad

Pirteää perjantaita! Keskiviikkona oli erikoiset paikat, kun kävin pyörähtämässä poliisiasemalla. Kyse oli niinkin vakavasta asiasta kuin hukkuneen rannekelloni kyselystä. Ottivat kellon tuntomerkit ja yhteystietoni talteen ja lupasivat soittaa, jos tiuku ilmaantuisi. Sydän itkee verta ja ikävää. Luulen, että tiemme erkanivat lopullisesti.

Tuskan lieventämiseksi kuulumiskokoamisia parilta viime viikolta! Tästä lähtee.

Toissaperjantaina käytiin tyttöjen kans Botanic Gardenissa aka yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa. Odotin värejä, tuoksuja ja tainnuttavaa kukkaloistoa, mutta eniten minulle tuli mieleen hautausmaa. Ilman hautoja. Kivaa oli silti, ja kasvien seassa kuljeskelulla oli ihmeellisen meditatiivinen vaikutus. Ylemmässä kuvassa näkyvä lampi oli mielestäni täydellinen murhamiljöö, mutta sitä en seuralaisilleni kertonut. Mitä lie olisivat ajatelleet...

Englanninkurssi päättyi. Viimeiselle tapaamiskerralle kukin toi jotain kotimaansa perinteistä herkkua. Ensimmäinen ajatukseni oli vääntää karjalanpiirakoita tai pullaa. Sitten mietin ruisleivän ja hapankorppujen tarjoilua. Loppujen lopuksi kävin hakemassa Holland & Barretilta pussillisen Pandan lakritsia. Makeisten muotoa (pieniä pandoja) kehuttiin, mutta mausta ei kukaan puhunut mitään. Yskiköhän jengi ne kaikessa hiljaisuudessa servetteihinsä. Muita makuja maailmalta saatiin muun muassa kotitekoisessa sushissa.

The Sedgwick Museum of Earth Sciences

Muuttuuko elämä seitsemässä päivässä?

Ylimmän kuvan pallurat ovat litsejä (engl. lychee). Niiden C-vitamiinipitoisuus on ollut yes thank you, kun flunssa viime viikolla uusiutui. Kuumetta ei ole ollut. 

Olen yrittänyt jatkaa museokäyntejäni, mutta aika heikolla menestyksellä. Sen sijaan olen yllättänyt itseni höyläämällä kirjastokorttia, notkumalla kauppojen kirjahyllyillä ja lukemalla aika paljon. Talvella Suomenkin televisioissa näkyi Ääliö ulkomailla (An Idiot Abroad), jossa englantilainen Karl Pilkington vastahakoisesti matkusteli. Suosittelen! Kaappasin mukaani miehen uusimman kirjan The Further Adventures of An Idiot Abroad. Siinä hän testaa ja kommentoi asioita, joita ihmiset tahtoisivat ennen kuolemaansa tehdä. Bucket listat siis vain varisevat. Suosittelen tätäkin.

While driving to meet the rest of the villagers with Albi and JJ, I saw a sign that read SLO DENJA which meant SLOW DANGER. They write down words how they sound, which is good. It's how it should be, really. I don't know why we started using silent letters in the English language like using a 'ph' to sound like and 'f' in the word 'phonetic' or an 'x' in 'xylophone'. Why not 'zilofone'? - - If I was in charge of the dictionary I would have a right clear-out of words. Words like 'necrophilia' I'd get rid of. If someone had that (attraction to dead bodies), I'd make them say, 'I fancy dead bodies'. Then, at least when they tell people, they might realise how mental it sounds rather than it being hidden in a posh word. And then they'll stop having the problem. The fact that it has its own word makes it seem more acceptable.

(Karl Pilkington: The Further Adventures of An Idiot Abroad. 2012: 39.)

Vaikka Karl suhtautuisi äidinkielensä ääntämiseen kriittisesti, niin englanti ei vedä vertoja ranskalle. Kuuntelin eilen fraaseja ja paikkojen nimiä Google Kääntäjästä ja kirjoitin niitä ylös. Muun muassa tältä lunttini näyttävät: [seil veis pläät], [cimötieirrr], [rue dei dänköök]. Jeps. Näillä mennään.